Veteraaniurheilija Antti Honkosen jännityskertomus
Olen saanut hyvältä ystävältäni, kilpakävelijä ja monipuolisuusurheilija, Antti Honkoselta, loistavan tarinan julkaistavaksi. Hän oli eilen joutunut liikenneonnettomuuten harjoituslenkillään ja kuvailee loistavalla tavallaan onnettomuuden vaiheita. Huumorin kukka on se kaikkein kaunein kukka, vaikka elämä kaltoin kohtelee. Tämän tositarinan kera toivotamme Antille pikaista paranemista ja hartaasti odotettua paluuta kilpakentille. Antille voi lähettää sähköpostia.

Robin Hoodin viimeinen matka

Kohtasin eilen itseäni ja ketään MM-sankaria - ylivoimaisesti - kovemman vastustajan. Alla olevaa kyhäelmää ei tarvitse edes lukea, eikä ottaa tosissaan sillä ne ovat subjektiivisia muistikuvia ja suru/ilotyötä eilisillan kolarini jäljiltä. Testaan Peijaksen sairaalasta pääsyn jälkeen vain pelaako silmät, sormet ja pää (edes joltain osin).

Eilisillan alussa houkuttelin työkaveriani Pauliinaa lähtemään samansuuntaiselle kotimatkalle pyöräillen. No, hän ei vielä malttanut jättää työpöytää, joten läksin 35 vuotta uskollisesti palvelleella "Robin Hood"-pyörälläni kohti Hakunilaa. Normaalisti n. 50-minuuttinen kotimatkani oli tarkoitus tehdä rauhallisesti tunnin pintaan sillä illaksi olin kaavaillut ensi viikonvaihteessa kisattavan Kalevan Kierroksen pyöräilyn viimeistä kovaa harjoituslenkkiä.

Kova tulikin vastaan klo 17.10.
Poljeskelin rauhallisesti Vanhan Lahdentien kevyenliikenteen pyörätiekaistaa, kun Tattarinsuontieltä tuli auto, jolla oli väistämisvelvollisuus myös minua kohtaan. En kuitenkaan luota tuollaisiin tilanteisiin ja siksi hiljensin ennen T-risteystä. Mutta koska tuo tummalasitettu auto pysähtyi kolmion kohdalle niin pidin selvänä, että fiksu kuskihan siellä on ja polkaisin siihen nähden etuajo-oikeutettuna risteykseen. Kun olin päässyt liikkeelle niin auto kuitenkin lähti kuin raivo härkä kääntymään minua kohti. Ja tuli päin.

Olen 40 aktiivisen pyöräilyvuoteni aikana tuputtanut (yleisempien eli kylkeenajo-onnettomuuksien varalta) alitajuntaani toimintasarjaa:

1) pelasta autonpuoleinen jalka,
2) jännitä kehosi ja
3) yritä kierähtää.

Kun havaitsin auton syöksyvän kohti, nostin vaistomaisesti vasenta jalkaani ja jännitin kehoni. En usko, että kykenin ottamaan kolmosvaihetta eli Hauskasti & Hallitusti-kierähdystyyliä.
Kuulemma ensin tömähdin auton konepeltiä vasten, joka katapulttasi minut parin metrin korkeuteen ja sieltä nelisen metriä, eli "puoli Evilää", alas asvaltille.

Itse olen ollut vastaavissa tilanteissa antamassa ensiapua ja tilaamassa ambulanssia ja polliiseja. Nyt tarvitsin - kymmenien tuhansien ajokilometrien jälkeen - ensi kertaa itse apua. Olin joillakin prosenttiosuuksilla mitattuna tajuissani. Tajusin hirveän hälinän ja kahden henkilön "huutokaupan", kun he raivosivat törkeänä pitämälleen päälleajajalle syytöksiä. Yritin ottaa tilanteen hallintaani ja sanoin, että "eipä etsitä syyllistä vaan ratkaisua". Oikeasti sanomiseni jäi ajatuksen tasolle sillä kieli ei totellut...

Siinä avuttomassa tilanteessa huomasin, että rakas pyöräparkani on ruhjoutuneena auton alla. Silloin suustani oli päässyt vapaaksi uhkaavaa mörinä-ääntä. Seuraavina minuutteina oli hyvä onni ja kiva tajuta, että paikalla oli nopeasti tilanteen hallitsevia ihmisiä. Hommaa piti hanskassaan HIFK-rintamerkkiä kantanut kaveri (jonka nimeä en vielä tiedä, mutta otan selville), joka toimi niin kuin ensiapukursseilla on viisaasti opetettu. Ambulanssi ja poliisi tulivat paikalle stereofonisesti pellejään soitellen klo 17.22.

Hieman erikoiselta tuntui, että poliisi tunki ensin kysymään nimeäni ja henkilötunnustani. Kieli kankeana ja vielä jonkinlaisessa shokissa sain mongerrettua nimeni ja osoitteeni, mutta hetu meni pieleen. Hoksasin heti, että kertomani hetu-loppuosan alku 11 ei voi pitää paikkaansa vaan se tarkoittaa tietyllä koodilla naissukupuolta, mutta en saanut sitä enää sanotuksi. Mieleen ehti juolahtaa sekin, että onkohan tämä edes oikea poliisi, kun ei heti hoksannut hetu-virhettäni.

Sitten pääsi haastatteluvuoroon ambulanssin väki. Ensiapusairaanhoitaja yritti kysellä olotilaani, mutta en tuskiltani voinut kuin yrittää päälläni viittoa oikeaa kylkeäni ja selkääni. Joku hetki myöhemmin olin kannettuna ambulanssiin, jolloin kuulin hänen sanovan, että "Malmille". Kykenin siihen sanomaan, että viekää Peijakseen, koska olen vantaalainen ja Malmilta ne kiikuttavat hetimiten Peijakseen. Kaverit sanoivat, etteivät he Helsingin pelastuslaitoksen määräysten mukaan voi viedä Helsingin puolella tapahtuneen onnettomuuden uhria, kuin Helsinkiin...

Malmilla makasin tulokäytävässä paareilla tunnin verran - sama ambulanssimiehistö vahtinani tai vankinani. Sitten tuli ennakoimani komento, ettei vantaalaispotilasta tänne oteta (ilmeisesti kiireen tms. syyn vuoksi), vaan moinen on vietävä Peijakseen. Seuraavaksi kolmikkona odottelimme sellaista "ihmeambulanssia", joka saisi ajaa maagisen kuntarajan yli!

Hieman 18.30 jälkeen kiitin helsinkiläisambulanssin miehistöä kuljetusavusta. Minut siirrettiin ihmevehjeeseen, eli yksityisfirman ambulanssiiin, joka vei minut Peijaksen sairaalaan.

Kun vuoden 1972 aprillipäivänä astui nykyinen Kansanterveyslaki voimaan niin toimin Heinolassa terveyslautakunnan jäsenä. Uskokaa tai älkää niin sen keskeisiä tavoitteita oli myös byrokratian vähentäminen. Ehkä joitakin byrokratian typeryyskukkasia on vieläkin olemassa. Peijaksessa tuli sairaanhoitaja vapauttamaan silloisen ambulanssimiehistöni n. klo 19.30. Kiitin heitäkin hyvästä kuljetuksesta. Nolotti viedä noin valtavasti kuljetustenhoidon resursseja ja hävetti voimattomuus mokomalle kuntarajabyrokratialle.

Sairaaloiden kattolaatoitus- ja valaistusratkaisujen tutkailuni jatkui siis Vantaalla Peijaksen käytävillä. Kolme tuntia kolarin jälkeen, eli klo 20.10, Peijaksessa mitattiin verenpaineeni (179/111) ja pulssi (lukemaa en kuullut, mutta syke ei ollut enää kahden ensitunnin tavoin kuin loppusuorajuoksusta). Tässä vaiheessa kysyttiin vointiani ja kerroin kylki- ja selkäkivuista (jotka olivat 1-10 arviointiasteikolla alkutilanteeseen nähden enää 8:n lukemissa), mutta muina kipuina oli olkapäätä ja pahimman näköisenä oikean jalan sääri, jossa oli lähes tolkuton patti. Yritin tolkuttaa hoiturille, että toisi siihen kylmäsiteen, mutta pahempia tapauksia tuli jatkuvasti poliklinikalle sisään. (Esimerkiksi eräs tyttö oli lähtenyt äitinsä autolla Tikkurilaan vaikka tiesi, ettei autossa ole jarruja! Ja tietysti kyydissä oli kavereita - ilman suojavöitä. Kun auto pysähtyi 50 km:n vauhdilla betoni pylvääseen niin verta roiskii ja luita räiskii, mutta onneksi siinäkään ei
keneltäkään mennyt henki.)

Ensiapupolikliniikan henkilökunnalle tuli lisäpisteitä, kun selviytyivät meistä enemmän tai vähemmän tahattomista kolaroijista, mutta myös melko tahallisen tai ainakin älyttömän tuntuisista tapauksista - jotka pahanlaatuisuudessaan yleensä kiilasivat hoitokärkeen.

Ensimmäinen lääkäri ehti käymään luonani klo 21.15. Hän rauhoitti ja järjesti heti koipeni verenpurkauspattiin kylmäsiteen ja totesi lakonisesti, että "se olisi pitänyt laittaa jo tunteja sitten...". Lisäksi hän lohdutti, että "älä liiku sillä onneksi saadaan röntgenkuvat vielä alkuyöstä otettua, jotta nähdään mitä kaikkea vammaa luustolle ja keuhkoille on tapahtunut".

Klo 23 jälkeen saatoin syödä armaan vaimoni tuomat eväsleivät. Kuivahkojen leivänkannikoiden nieleminen selällään - ilman juomismahdollisuutta - on haastava ja sangen mielenkiintoinen selviytymislaji. En suosittele ainakaan kuivaharjoittelua. Olen totuttanut itseni valveillaoloaikanani n. kuuden tunnin välein ravintotankkauksiin. Yli 11 tunnin ravintopaussin jälkeen tuntuivat pienet leivänkokkareetkin mitä ihanimmilta herkuilta!

Klo 1.30 toinen lääkäri tuli luokseni ja kertoi ihmeekseen ja ilokseni, ettei luita sittenkään ole poikki. Listalla on "vain" lannerangan ja/tai lantion nivelten ja -siteiden sijoiltaanmenoa, nyrjähdystä ja venähdystä. Totesin ehdokaslistan kuultuani, että "terve mies, eli kotiin?"

Nyt olen - ainakin muutaman päivän - kotona aktiivikuntoutujana, eli pyrin käyttämään kehoani mahdollisimman normaalilla tavalla. Liikuntareviirini on kotvan aikaa rajallisempi, mutta puhelinta ja sähköpostia käytän vireästi. En hetkeen rehki, kuulostelen kehoani - ja seuraan läheisteni reaktioita. Systeemi on sama kuin on tajuttu selkävammoissa, että pelkkä lepo onkin usein vain lisähaitta.

Yllytän yhä kansalaisia pyöräilemään, mutta muistamaan, ettei elämässä voi olla niin varovainen, että voisi kaikki kolhut kiertää.

Erityisesti pyydän huomioimaan tapauksestani erään yksityiskohdan: Kun pääsin vihdoin Hakunilaan niin kotiovella oli kaksi kiihkeätä suuteluhetkeä: Vaimoni pyynnöstä suutelin ensimmäiseksi pelastajaani, eli törmäyksessä haljennutta kypärääni! Kunhan taivun sen verran, että ulotun päälläni vasempaan jalkaani niin sekin saa mojovan suukon. Erityisperusteena se, että ilman sen vaistomaista pikanostoa olisi ainakin jalka - ja ehkä koko mies - jäänyt raivon peltihärän jyräämäksi. Siten "vapauduin" ilmalentelyyn - josta saatan lopulta selviytyä alleruhjoutumiseen verrattuna minimaalisin mustelmin. Joskin pitemmin muistelmin. Kierähdystyyli-kuvitteluni on käytännössä enemmän teoriaa. Minua auttoi kypärän lisäksi se, että asuni oli törmäyksessä liukas ja - viileän ilman ansiosta - kaksinkertainen. Enpä unohda resuhansikkaitanikaan sillä ilman niitä en varmasti näitä rivejä vielä voisi kirjoittaa.

Käyn lähipäivinä hakemassa tiensä päähän tulleen Robin Hoodin Malmin poliisiasemalta. Selviytysmisiloani varjostaa uskollisen Robinin saattaminen viimeiselle matkalleen...

tervehtyen: ah!

Pyörällä päästään, silti kävely- ja hiihtoterveisin, Antti