Hiihtäjien veriarvot romahtaneet viime vuosina

Jari Kupila kirjoittaa Urheilulehdessä (48:4-5, 2005) huippuhiihtäjien veriarvoista. Hän pitää mahdollisena, että erilaiset verimanipulaatiot olivat varsin yleisiä 1990-luvun kansainvälisessä maastohiihdossa. Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) lääketieteellisen komitean tutkimuksista on vaikea vetää muutakaan johtopäätöstä. Tutkimuksissa ei mainita nimeltä mitään urheilijaa, mutta kokonaiskuva piirtyy esiin kaikessa karmeudessaan: huippuhiihtäjien veriarvot ovat romahtaneet Lahden MM-kisojen dopingskandaalin jälkeen. Tämän merkillisen kehityksen vahvistaa FIS:n lääketieteellisen komitean johtaja, ruotsalainen Bengt Saltin.
"1990-luvun alussa huippuhiihtäjien arvot olivat keskimäärin tasolla 140-150, mitä voi pitää varsin normaalina tasona. Jostakin syystä arvot lähtivät kuitenkin tasaisesti nousemaan tasoilla 160-180. Vuoden 1995 Thunder Bayn MM-hiihdoissa oltiin tilanteessa, jossa useiden huippuhiihtäjien hemoglobiini-arvo oli luokkaa 200, ja ylikin”, Saltin sanoo.
Thunder Bayn kisojen jälkeen alkoivat hälytyskellot soida ja FIS:n lääketieteellisen komitean tehtäväksi jäi kieltää tällainen terveydellä leikkiminen. Oli vaarana, että ladulla tulisi ruumiita. Hiihtäjien luonnottoman korkeisiin veriarvoihin oli puututtava. Kun mitään testimenetelmää ei pystytty kytkemään epo-hormoniin tai veritankkaukseen, päädyttiin ehdottamaan hemoglobiinirajojen asettamista. Päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että kilpaladulle ei päästettäisi (terveysargumentein perustellen) mieshiihtäjää, jonka hemoglobiini-arvo oli yli 170. Naishiihtäjän olisi terveellistä hiihtää mikäli ylärajana olisi 160. Huippuhiihtäjät kritisoivat rajojen käyttöönottoa, mutta FIS seisoi lujasti päätöksensä takana.
Veritestejä tehtiin tiuhaan tahtiin ja hemoglobiini pysyi luonnottoman korkeana 1990-luvun lopulle. Sitten saatiin selkeä muutos - kevään 2001 Lahden MM-kisat. Suomalaishiihtäjien massakäryllä oli sellainen seuraus, että kaikkien kansainvälisten huippuhiihtäjien hemoglobiiniarvot lähtivät laskusuuntaan.
”Kaudella 2001-2002 huippuhiihtäjien keskimääräinen hemoglobiinitaso laski miehillä 160 tienoille ja naisilla 150:n tienoille. Sen jälkeen on koko ajan on tultu asteittain alaspäin. Viime talvena voitiin jo todeta, että niin miesten kuin naistenkin hemoglobiinitaso oli palannut normaalilukemiin. Vain muutamalla poikkeustapahtumalla oli enää korkeampia arvoja”, Saltin sanoo.
Voi siis sanoa, että suomalaishiihtäjien "uhrautuminen tieteen puolesta", sai jotain positiivistakin aikaiseksi. Hiihto tervehtyi - ainakin hetkeksi. Kunnes jossakin taas keksitään jotain muuta suorituskyvyn parantamiseksi.
Uusimmassa Urheilulehdessä pohditaan myös Juha Lallukan ylikunto-ongelmaa. Jari Kupilan mukaan 90-luvulla asia olisi ollut helppo ratkaista, nyt ei. "Mikään ei auta ylikunto-ongelmiin niin hyvin kuin kovaan harjoitteluun yhdistetty hormonikuuri. Yleisesti luullaan, että doping on ihmekonsti, jonka avulla surkeasti harjoittelevasta ja laiskasta urheilijasta syntyy voittaja. Luulo on kuitenkin väärä. Dopingin avulla syntyy mestareita siksi, että doping antaa mahdollisuuden muita kovempaan harjoitteluun", Kupila kirjoittaa.
Tuoreina "käryinä" hemoglobiinitesteissä mainitaan Jens Filbrich ja Viron ampumahiihtojoukkue. Nämä suljettiin Maailmancup-kilpailuista liian korkeiden hemoglobiiniarvojen takia.

Tässä vielä:
Maastohiihdon suomalaisten urheilijoiden hemoglobiiniarvot vuodesta 2002 alkaen (PDF)
Maastohiihdon suomalaisten urheilijoiden hemoglobiiniarvot 2001 (PDF)
Kaivelkaa lisää tietoa täältä.