Lasten lääkehoidon historiaa

Lastentautiopin professori emeritus Kauko Kouvalainen Oulun yliopistosta kirjoittaa Tabu-lehden numerossa 6 vuonna 2005 lasten lääkehoidosta. Lukekaa tämä juttu kokonaisuudessaan tästä (alkaa sivulta 6, lataus saattaa kestää jonkin aikaa). Poimin tähän lukuinnostuksenne herättämiseksi professori Kouvalaisen artikkelista mehukkaita yksityiskohtia (linkitykset ja pienet tekstin hienosäädöt ovat minun tekemiäni):

Maailman ensimmäisenä lapselle annettuna lääkemääräyksenä voitaneen pitää noin 3 500 vuoden takaista egyptiläisessä loitsussa tallentunutta tietoa lääkkeellisestä parantamisesta. Lapsi oli sairastunut tai osoittanut alkavia taudin oireita. Sairaudet olivat aaveiden ja pahojen henkien aikaansaannoksia. Niinpä äiti suuntaa toimenpiteensä ja lääkkeensä tämän etiologian mukaisesti: Mene tiehesi sinä pahuuden henki, joka olet tullut pimeästä tuomaan taudin lapselleni. En anna sinun tehdä sitä! Olen valmistanut lapselle suojan sinua vastaan. Olen tehnyt sen yrteistä, valkosipulista, joka vahingoittaa sinua, hunajasta, joka on hyvä ihmiselle, mutta myrkkyjen myrkky aaveille. Olen tehnyt sen kalan ruodoista, hauen leukaluusta terävine hampaineen ja ahvenen selkäevistä. Niistä et selviä! Ajan sinut pois! Mene takaisin pimeyteesi.

Kreikan lääketieteestä on mainittava, että Soranos Efesolainen (120–199 jaa.) huomasi rintamaidon lääkkeenomaisen tehon vastasyntyneiden ja pienten imeväisten hoidossa. Hän puhui voimakkaasti rintaruokinnan tärkeydestä. Itse asiassa kreikkalaisten lastenlääkkeiden valikoiman sanotaan olleen runsas, mutta kreikkalaiset lääkärit näkivät lapsen hyvän yleishoidon, puhtauden, hyvän ravitsemuksen, hieronnan ja suotuisan sään keskeisimpinä terveystekijöinä.

Galenus (130–203 jaa.) oli armoitettu kliinikko, jonka terapeuttisena johtolinjana oli ns. vastakohtaterapia: kylmän aiheuttamat vaivat ja sairaudet hoidettiin lämmöllä, jne. Hän käytti runsaasti fysioterapiaa. Lääkkeitäkin Galenus viljeli. Vanhan lääketieteen erittäin runsaasti käyttämät ulostuslääkkeet saattanevat pohjautua Galenuksen oppeihin. Galenus oli niin suuri auktoriteetti, että lääketiede nojasi häneen 1000–1500 vuotta! Kehitys pysähtyi. “Galeenisesta
unesta” herättiin vasta keskiajan lopulla. Suurin herättäjä, myös lääkehoidon osalta, oli Paracelsuksen nimeä käyttänyt saksalainen Theophrastus Bombastus von Hohenheim (1493– 1542). Hän on tuonut kemian ja kemiallisen ajattelun lääkehoitoon.

Pääasiassa lääkehoidon tieteellinen perusta alkoi muovautua vasta 1800-luvun lopulla. Lasten lääkkeellisen hoidon osalta merkittäviä olivat infektiotauteihin kehitetyt antiseerumit. Myös asetyylisalisyylihappo ja parasetamoli kehitettiin jo 1890-luvulla. Hyvistäkin lääkkeistä huolimatta koululääketieteessäkin oli vielä paljon uskomuksia. Lääkehoidossa vallitsi suurelta osin kansanperinteeseen pohjautuva yrttilääketiede. Useimmat lääkkeet sisälsivät yhden tai muutaman yrttivalmisteen, mutta ennätys on jopa 40 komponenttia käsittävä sekoitus.

Elias Lönnrotin kirjoitelmat ja tutkimukset antavat erinomaisen kuvan kyseisestä lääketieteen vaiheesta. Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839), joka pohjautui ruotsalaisen Carl Nordbladin kirjaan Sundhet-Lärobok för menige Man, on hoito-ohjeineen verraten hyvä lastensairauksien osalta. Kirjan suuri erikoisuus on, että riisitaudin hoito on kuvattu täysin oikein: Lääkitykseksi annetaan teelusikallinen apotekeistä saatavaa kalanmaksarasvaa illoin aamuin usiampina kuukausina perätysten. D-vitamiini kuvattiin vasta 1920-luvulla, ja riisitaudin hoito vakiintui kalanmaksaöljyyn hitaasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosina. Tutkitun tiedon saaminen terapian tueksi näyttää joskus olevan toivottoman hidasta!

Lapsia hoidettiin aikuisten lääkehoidon periaatteilla pitkälle 1800-luvulle saakka. Vähitellen alkoi kuitenkin kuulua voimakkaitakin mielipiteitä, joissa korostettiin, ettei lapsi ole farmakologisesti pieni aikuinen, vaan yksilö, jolla on monia yleisistä säännöistä poikkeavia farmakologisia piirteitä (lääkkeiden imeytyminen, eritys, metabolia, antotavat, annoksen määräytyminen, erilaiset haittavaikutukset, ym.). Pediatrisen lääkehoidon tuleekin nykyisin perustua eri-ikäisillä lapsilla tehtyihin tutkimuksiin.

Elias Lönnrot kirjoitti vuonna 1839 näin viisaasti: Ainoastaan uutteran luvun, tarkan tutkinnon ja hartaan opin kautta taitaan täydellisempi tieto ihmisen ruumiin sekä terveestä että sairaasta olosta saada ja samaten lääketten luonnosta ja vaikuttamisesta. Lääketten sisään-otosta muistetaan, että lapsille ja ikivanhoille annetaan vähemmän kuin minkä täysi-ikäiset saavat.

Lasten lääkehoitoon liittyi pitkään suuriakin vaaramomentteja ja pienempiä sudenkuoppia. Vavahduttavia olivat talidomidin aiheuttamat sikiövauriot 1950-luvun lopulla. Silvermanin työryhmän kliininen kokeilu, jossa keskosten sairaalainfektioita pyrittiin ehkäisemään sulfafuratsolilla, johti ikteeristen lasten ryhmässä kuolemantapauksiin ja vaikeisiin aivovaurioihin sulfan sitoutuessa albumiinin bilirubiinia sitoviin kohtiin. Tällöin vapaa bilirubiini pääsi aivoihin aiheuttaen tärkeiden aivotumakkeiden vaurion. Koesarja oli pediatrian historiassa onneton, sillä kontrollilapset saivat oksitetrasykliiniä ja sen seurauksena ilmeisen hammasvaurion.

Historia osoittaa, että lasten lääkehoito on vasta viime vuosina saanut oikeaoppiset suuntaviivat. Jo Lapsi ja lääke - kirjassa aloitettu periaate lasten lääkehoidon jakamisesta niin, että lääkehoidossa neonatologian osa-alue erotetaan omaksi osakseen on yleisesti hyväksytty. Lisäksi isompienkin lasten ollessa kyseessä imeväisiän ja murrosiän erityiset piirteet on otettava huomioon.

Professori Kouvalainen on aina ihmetellyt, että lääkkeiden annostuksessa ja jopa lääkkeiden vaikutuksen vertailussa on (esim. mikrobien lääkeherkkyydet) suurelta osalta pohjattu painoyksiköihin, siis maan vetovoimaan. Kuitenkin lääkkeiden toivottu vaikutus kuten haittavaikutuksetkin tapahtuvat molekyyli- ja ionitasolla kemian ja fysikaalisen kemian periaatteiden mukaan. Kun kliinisessä kemiassa ja laboratoriotutkimuksissa siirryttiin molaarisiin yksiköihin, asioiden ymmärtäminen helpottui ja muuttui loogisemmaksi. Mutta uudistus jäi puolitiehen. Lääkemolekyylit jäivät vanhojen yksiköiden pimentoon. Kliinisessä farmakologiassa ja lääkehoidossa olisi siirryttävä yleisesti molaarisiin yksiköihin. Lääkärikunta ja muut terveydenhuollon ammattiryhmät ovat ilman vaikeuksia tottuneet molaaristen yksiköiden käyttöön laboratoriotutkimuksissa. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ne yhtä helposti siirtyisi molaaristen yksiköiden käyttöön myös kaikessa lääkehoidossa. Samalla syntyisi tosiasioihin perustuva pohja lääkeaineiden tehon vertailulle. Asiassa tarvittavat kansainväliset sopimukset ja direktiivit saattavat kuitenkin olla kovan työn takana. Ainakin riskilääkkeiden osalta, muutos olisi tarpeen nopeammin.

Lopuksi on korostettava, että lääketutkimusten ja kliinisen farmakologian menetelmiä tulisi kehittää erityisesti myös lasten kliinisen farmakologian tarpeita silmällä pitäen. Tässä suhteessa olemme jo oikealla tiellä. Uskon, että muutaman vuosikymmenen kuluttua olemme tilanteessa, jossa potilaan turvallisuus ja samalla hoidon teho on varmistettu yksilöllisesti. Täsmähoidossa
tarvitaan myös rationaalinen, täsmällinen lääkeannos. Yleinen lääkkeiden molaariseen annostukseen siirtyminen yhdessä tasomääritysten kanssa olisi keskeinen peruskivi turvallisen täsmälääkityksen kehittämisessä.

Kiitos ja kumarrus professori Kovalaiselle hienosta kirjoituksesta!