Räväkkä kommentti ravintovalistuksesta

Kirjoitin seuraavan räväkän kommentin eräälle mielenkiintoista ravintoaiheista blogia ylläpitävälle opiskelijalle:

Kirjoittelet ravitsemusasioiden ristiriitaisuuksista. Sitähän siinä on. Vaihtoehtoiset ruokavaliot tuovat mielenkiintoisia haasteita ja ristiriitoja virallisen ravintovalistuksen vaalijoille (KTL). Minua lähinnä harmittaa virallisen (oikean?) ravintovalistuksen tylsä esitystapa ja järjettömän jääräpäinen jäkättäminen oman linjan erinomaisuudesta. Vaihtoehtoisten ruokavalioiden esittelyissä on sellaista pirteää räväkkyyttä, joka näyttäisi uppoavan kansaan vaikka sitä ei aina ankkuroitaisikaan länsimaiseen tiedekäsitykseen. Minä olen itse yrittänyt olla räväkkä virallisen ravintovalistuksen puolustaja ja huomannut miten vähän juuri tätä uskalletaan ymmärtää professoreiden ja ravintotutkijoiden parissa. Tuntuu siltä kuin värikkyys olisi pannassa tuolla tutkimuspuolella. Mitä korkeampi virka, sitä syvempi hiljaisuus ottaessani yhteyttä. Kaikkein naurettavimmin tämä tulee ilmi kun pyydän kommenttia johonkin ravintoasiaan. Näen kyllä että sivuillani käydään vierailemassa kyseisestä tutkimuslaitoksesta useita kertoja päivässä, mutta kommenttia ei heru. Sähköpostiin saattaa kuukausien viiveiden jälkeen tulla muutaman rivin sepustus lähinnä yläastetasoista päättelyä ja jokin lukuinnostusta syventävä viittaus tutkijan omiin tutkimustöihin. Saatko nauttia värikkäistä ja osaavista opettajista? Onko sinulla selitystä tälle kummalliselle värikkyyteni vastustusilmiölle - onko se peräti kateellisuutta, vai vielä pahempaa - vieraantumista tosielämästä? Millaisen linjan sinä aiot ottaa? Tätä olisi ehkä hyvä pohtia ennenkuin "menet pilalle" liiasta lukemisesta :-)
Kiitos pirteästä blogistasi, jota mielelläni seuraan! Terveisin, christer

Kommenttia pukkaamaan siitä, eikö vain? Voitte kirjoittaa nimimerkillä mikäli ei teitä huvita omalla nimellä esiintyminen. Kommentin voivat luovuttaa myös ne älykkäämmät tutkijat, jotka eivät vielä "bloggaa" :-) Kommenttiosiosta löytyy tällainenkin mahdollisuus.

Nuori ravitsemustieteen opiskelija, Janne Huovila, on omassa blogissaan lähtenyt kehittelemään omia ajatuksiaan ravintovalistuksen kiemuroista. Hänellä on raikas lähestymistapa asiaan! Kannattaa lukea hänen kirjoituksiaan. Tässä muutama poiminta kirjoituksesta, jonka hän on otsikoinut Ravintokeskustelu - onko sellaista (suluissa omat vaatimattomat kommenttini):

Enpä ole juurikaan törmännyt rakentavaan vuorovaikutukseen vaihtoehtoisesti ja perinteisesti ravitsemuksesta ajattelevien ryhmien välillä. (Juuri tämä on se draaman perusjuoni. Molemmat osapuolet pitävät käsityksistään lujasti kiinni, suoranaisesti varotaan näyttämästä pienintäkään myönteisyyttä toisen osapuolen näkökannoissa. Piristäviä poikkeuksia on onneksi tullut vastaan.)

Jokaisesta perinteisestä käsityksestä poikkeavasta ajatuksesta tai tutkimustuloksesta kerrottaessa muistutetaan [kuntosaliharjoitteluun erikoistuneen lehden toimesta] kuinka ravintotieteilijät ovat hakoteillä. (Tästä on valitettavasti runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Kerron yhden. En ole ikimaailmassa tutkijanurallani kokenut niin paljon nöyryytystä kuin silloin kun lähdin Pakkotoiston keskustelukanavalla puhumaan ketoosista varoittavaan sävyyn. En mitenkään voinut arvata, että käyttämäni perinteinen termi ketoositilasta - ketoasidoosi - aiheuttaisi todellisen ajojahdin tuolla keskustelukanavalla missä kyseenalaistettiin koko tieteellinen tuotantoni! Sittemmin ajojahdin synnyttänyt vaihtoehtoisen tiedekäsityksen omaava henkilö (AM) on ollut minuun yhteydessä moneen kertaan hyvinkin sävyisään sävyyn, mahdollisesti huomattuaan, että hänen järjenjuoksunsa pimentyi tuona kohtalokkaana syksynä. Keskusteluketju on sittemmin katkaistu ja ilmaan on jäänyt AM:n legendaarinen analyysi ravintopuolen osaamisestani: Potaskaa! Minä kunnioitan tätä suomalaista tutkijaa ja pidän hänen kirjoituksiaan, ei suinkaan potaskana, vaan varteenotettavana näkemyksenä asiasta. Meitä ravintovalistajia on liian vähän, jotta meillä olisi varaa olla sotajalalla keskenämme.)

Ravintovalistusta ylläpitävät laitokset, eivät ole ymmärtäneet, että niiden arvovaltaa ei tavallisen ihmisen silmissä ole (enää) itsestään selvyys. (Onneksi arvovalta on rapissut, sanoisin! Tästäkin minulla on useita esimerkkejä. Traagisin lienee erään juuri valmistuneen ravintotieteilijän totaalinen pimahtaminen kun hän sai minulta ystävällisen kirjeen, missä huomautin, että hänen tekstinsä oli liian vaikeasti ymmärrettävää kohderyhmälleen, eli nuorille urheilijoille. Tarjosin hänelle yhteistyötä, sillä minulla saattaisi olla mahdollisuuksia välittää tuo tärkeä sanoma helpommin omaksuttavassa muodossa. Lähetin hänelle esimerkin, missä käänsin hänen tekstinsä ymmärrettävään muotoon. Se johti monien käänteiden jälkeen inhottavaan ylimielisyyteen ja vaatimukseen poistaa hänen nimensä maininta kaikesta kirjallisesta tuotannostani. Sen toki tein. Mielestäni hänen ylimielisyytensä ja ryhtymisensä yliopistolliseen snobbailuun hipoi jo mauttomuuden rajoja. Onnea hänelle jatkossa. En vieläkään tosin ole törmännyt sellaiseen nuoreen urheilijaan, joka olisi näkyvälle paikalle (Suomen Olympiakomitea) sijoitettua ravintovalistajan tekstiä jaksanut lukea läpi. Lähinnä sitä on pidetty huvittavana esimerkkinä, miten ravinnosta ei pitäisi valistaa.)

Itse olen ainakin omaksunut ajatuksen, että tiedon perille menoksi on vähintään yhtä tärkeää se miten asian ilmaiset, kun se mitä sanot. (Jep, tässä nyt täytyy taas ihailla nuoren lupaavan opiskelija Huovilan kypsää ajatuksen kulkua. Ravintovalistuksessa ei voi onnistua jos ainoaksi tavaksi jää oppikirjan sivuilta haetun tiedon toistaminen kohdeyleisölle. Ainakin niissä paikoissa missä minä olen luennoinut on vastassa ollut valistunut kuulijajoukko. Kuulijat ovat tienneet ravinnosta tosi paljon ja he olivat jo kuulleet niin monta hyvää ja vielä paljon enemmän huonoja esitelmiä ravinnosta, että olisin lisännyt ahdinkoa kaivamalla esiin ruokakolmiot ja lautasmallit. Sen sijaan olen puhunut paljon siitä miten ravintokäyttäytymiseemme liittyy niin paljon tunnetason ongelmia. Jos yleisö edelleen on hereillä luennon loppupuolella voi toki kaivaa esille jotakin oppikirjastakin. Tärkeintä mitä ravintovalistaja voi tehdä on tutustua tarkoin kohdeyleisönsä tai yksittäisen henkilön taustoihin, että voi päähuomion asettaa niihin lukuisiin päivänpolttaviin kysymyksiin ravinnosta mitä näillä voi olla. Muunlainen luennointi tai valistus pitäisi kriminalisoida!)

Toistaiseksi voin sanoa, että taiteilen jossain perinteisten ja vaihtoehtosten käsitysten välimaastossa. Lähestyn asioita mielummin ihmisten arkisista kokemuksista käsin ja tahdon todella mitata mitä tutkimuslaitoksella on tarjottavana. Toivottavasti kykenen kentän ja tutkimuksen välistä kuilua kaventamaan omalla kohdallani. (Tämä on aivan oikea lähestymistapa. Ei kannata vetäytyä minkään bunkkerin sisään omine ideoineen. Vuosikaudet epäluuloisesti suhtautuneena tohtori Matti Toloseen päätin yhtenä kauniina kesäpäivänä lukea hänen tuotannostaan kaiken esillä olevan, harkiten ja tietolähteet selvittäen. Siitä on lähtenyt liikkeelle tavattoman kova urakka, jolle ei loppua ole näköpiirissä. En voi sanoa olevani samaa mieltä kaikesta mitä hän kirjoittaa tai mitä hän puhuu, mutta niissä asioissa missä harmoniat ovat kohdallaan, niissä minä olen todennut tämän tohtorin aivan ilmiömäiseksi tietolähteeksi. Meillä ravintovalistajilla tulee olemaan rutkasti töitä tutkimustiedon välittämisessä kansan syville riveille. Minä olen lapsellisesti sitä mieltä, että lähes kaikki tutkimustulokset on vietävissä jäykkien akateemisten piirien parista kansankielelle jalostetussa muodossa. Meillä on tutkijoina nähdäkseni tämä velvollisuus! Tutkija, joka ei pysty tähän kansanomaiseen lähestymistapaan, antakoon rohkeasti tämän tehtävän jollekin ravintotoimittajalle. Jos ei näinkään synny järkevää tekstiä, sitä ei myöskään väkisin pidä tyrkyttää kansalaisille luettavaksi tai kuunneltavaksi.)