Melkoinen ilta tämäkin

Koko päivä meni kirjoituspuuhissa. Kävin sitten vähän treenaamassa, jonka jälkeen kiirehdin valmistelemaan Veteraaniurheiluseuran kevätkokousta. Sain paperit jonkinlaiseen kuntoon ja päästiin kokousta aloittamaan kun huomasin puhelimen vilkkuvan, olinhan sen pannut äänettömälle. Lounais-Suomen Kilpirauhasyhdistyksestä soitettiin, että olenko jo kohta tulossa? Mihin? Eikö se ollut se ravintoluento vasta keskiviikkoiltana? Oli se siihenkin jossain välissä kuulemma sijoitettu, mutta vatvominen maanantain ja keskiviikon välillä ei ilmeisesti ollut mennyt täysin minun tajuntaani. Ja nyt se oli siis siirretty maanantaille, eli luennoitisija on pahasti myöhässä.

Apu-va! Eihän minulla ole mitään luentorunkoa saati muistiinpanoja mukana, kalvot ja Powerpoint esitykset ovat siististi mapissa 35 km:n päässä. Tulenko kuitenkin sinne luennoimaan, vieläpä urheilutamineissani? Onhan se sentään samassa kaupungissa. Ei siinä auttanut estely. Tomeruutta oli langan toisessa päässä vaikka muille jakaa. Irrottauduin sutjakkaasti urheiluseuran kokouksesta ja lähdin talsimaan Happy Housea kohti. Matkalla sinne yritin epätoivoisesti kehitellä jotain sopiva jutunjuurta luentoni aluksi. Näinhän ne suuret puhujat toimivat, kehittävät jonkun repäisevän jutun luentonsa alkuun. Pää oli ihan tyhjä ajatuksista. Mitä ihmettä minä kuulijoilleni kertoisin. Oliko tämä nyt enää ihan järkevää?

Tuhat tulimmaista, Happy House on tupaten täynnä väkeä! Jalka vipattaa muutamalla jo siihen tyyliin, että tulisipa nyt jo se luennoitsija. Ripustan takkini ja urheilupuseroni naulaan, jätän päälle Kalevan Kisojen urheilupaidan, lenkkarit pidän jaloissa, pahimmat kurapaakut sipaisen pois housunpunteista. Ja kiemurreltuani tuolirivien välistä perille aloitan luentoni luonnonlahjakkuuteni kaikki avut likoon pannen ja rehellisesti sanoen erehtyneeni illasta ja saapuneeni puhumaan kilpirauhaspotilaiden ravinnosta täysin valmistautumatta. Tässä minä seison edessänne riisuttuna kaikista kalvojen ja Powerpointtien mukanaan tuomasta turvasta.

En minä enempää ala luentoani kuvaamaan. Sanonpa vaan, että se oli melkoinen menestystarina. Hartaasti minua kuunneltiin silloin kun minulla oli asiaa, rennon mukavasti vaihdettiin vapaalle silloin kun heitin yleisölle jonkin lukuisista ravintoaiheisista vitseistäni etsiessäni mielessäni sopivaa aasinsiltaa seuraavaan ravintoaiheeseen. Sain kuulijoiden sympatiat puolelleni ja vapauduin käsikirjoituksen orjuudesta varsin systemaattisesti etenevään juttelutuokioon yleisöni kanssa. Herkästi kuulostellen mikä nyt mahtaa tänä iltana kiinnostaa, mitä kannattaa nostaa juuri tänä iltana esille. Osaanhan minä tuon oman kirjani lähes ulkoa. Sieltä vaan seuraavaksi kilpirauhaspotilaan ravintoasioihin liittyvää faktaa kehiin. Ihana yleisö pani yrittämään parasta.

Kirja oli myyty loppuun Turussakin ja nyt kuulen, että siitä otetaan lähipäivinä peräti kolmas painos kun toinenkin painos on Helsingin kirjavarastossa loppunut. Ehkä parasta illassa oli se, että jonoksi asti riitti luentoni kiittelijöitä, ihmettelijöitä ja lisäkysymysten esittelijöitä. Minussa heräsi aivan aito kiitollisuus tätä saamaani huomiota kohtaan. Luonnollisuuttani kehuttiin ja sitä valtavaa tietomäärää mikä minulla on. Ehkä minusta vielä joskus tulee ex tempore puhuja, tämä oli ainakin hyvää harjoitusta. Sinun pitäisi olla telkkarissa sanoi joku. Se nyt vielä puuttui...

Anteeksi tällainen tilannekuvaus näin välittömästi kotiin tultuani kirjoitettuna. Pitäisihän tätä varmaan hieman siloitella. Ehkä tässä on toisaalta nähtävissä sitä yleisönkin kiittelemää aitoutta. Pysykää toki linjoilla, kyllä minä rauhoitun huomiseksi. Nyt on vaan hyvän olon endorfiineja veressä liikaa. Reipas lenkkini ja luentoni pukkasi endorfiinit päälle. Sanat taipuvat outoon muotoon, liian sokerisiksi, sanojen glykeeminen indeksi lähenee jo sataa. Vai onko kaikesta tästä tuota fosfoseriiniä "syyttäminen"? Huomenna on tulossa lisää ravintoasiaa tänne, rennosti esitettynä. Aidosti. Fosfoseriinillä taikka ilman, enhän minä niitä kuitenkaan muista popsia. Terveisin, christer.