Suhteellisuudentaju kateissa suomalaisilta?

Näitä terveysasioita miettiessä käy usein mielessä, että nykyisin elävä suomalainen on tainnut kadottaa suhteellisuudentajunsa näissä terveys- ja ravintoasioissa. Jutellaan ja välillä kiistelläänkin sellaisista hassuista asioista kuin glykeeminen indeksi, metabolinen oireyhtymä, syödäkö enemmän tai vähemmän hiilihydraattia, mitä ovat hyvät ja huonot rasvat jne.

Voi olla hyvä pitää mielessä, että vain 100 vuotta sitten, eli silloin kun kirjoitettiin vuosilukua 1906, ei ollut mitenkään tavatonta jos sisarusparesta aina jokunen kuoli hyvin varhaisessa elämänvaiheessa. Esimerkiksi suurjuoksija Ville Ritolan seitsemästä vanhemmasta sisaruksesta kolme ei selvinnyt silloin suomalaista elämää varjostavista monenlaisista kulkutaudeista ja muista sairauksista. Lahja, Toivo ja Elin kuolivat ensimmäisten elinkuukausiensa aikana. Ville kuului selviytyjien joukkoon. Olot alkoivat Ritolan (oikeastaan Koukkarin) perheessä Villen syntymisen jälkeen vuonna 1896 sen verran vakiintua, että myöhemmin perheeseen syntyneistä kuudesta lapsesta kuoli enää yksi, eli Laina Lydia sai ilahduttaa nuorta Ville-poikaa vain noin vuoden verran. Henkiin jäivät Villen nuoremmat sisarukset Aina Martta, Aili Josefiina, Tuovi Siviä, Selmi Lydia ja Eero Iisakki.

Elämä oli tällaista ennen vanhaan. Ritolan perhe selvisi 1900-luvun alun tulirokko-epidemiasta kuin ihmeen kaupalla. Ville Ritolan lapsuutta varjosti vielä tuberkuloosi, johon kuoli samasta kylästä vuosien 1895-1915 aikan lähes 300 ihmistä. Eniten viikatemies korjasi talteen lapsia ja vanhuksia. Varsinkin tuberkuloosin saanut lapsi oli vanhemmilleen raskas taakka kannettavaksi, sillä taudin kuvaan kuului, että siihen ei ollut lääkettä ja lapsi riutui vähitellen pois.

Kuolema, taudit ja puutteellinen ravinto oli Ville Ritolan lapsuuden aikana osa ihmisten normaalia arkipäivää. Ei silloin mietitty glykemiaindeksiä, ei silloin ajateltu pistänkö ruisleivän päälle ylähuulen sijaan vaihteeksi vaikkapa silavasiivun, eikä mietitty onko maidon rasvaprosentti varmasti sopiva. Syönkö varmasti puoli kiloa vihanneksia ja hedelmiä päivässä? Sitä juotiin ja syötiin mitä oli ja ilo oli katossa kun joku sisaruksista selvisi hengissä peräti avioon saakka.

Kuitenkin noistakin oloista noustiin huimiin urheilusuorituksiin. Ville Ritola teki virallisilla matkoilla 12 maailmanennätystä, voitti Yhdysvalloissa yhteensä 22 aikuisten mitalia maan mestaruuskilpailuissa ja toi Suomelle olympiakisoista yhteensä viisi kulta- ja kolme hopeamitalia. Hän työskenteli harjoittelunsa lomassa Amerikan suurilla rakennustyömailla timpurina ja teki useimmiten 10-12 tuntisia työpäiviä. Lisäravinnepurkkiensa äärellä, lihapatojen keskellä, glykeemistä indeksiä puntaroidessaan, nykyiset kestävyysjuoksijamme, loistavine harjoitusohjelmineen, varusteineen, nätisti kipittäen piikkareillaan ja Suomen Urheiluliiton valmennusapurahaa nostaen, jotta eivät töissä rasitu, kiertävät tämän vuoden Suomen mestaruuskisoissa, Jyväskylässä, hienoa tartanpintaa pitkin 10 000 metriä uljaat kestävyysurheilijamme vaivoin pudottaen mitaleilta kuoppaisella hiilimurskaradalla virtuaalisesti tarpovan Ville Ritolan (30.23,2).

Suhteellisuudentajua hyvät suomalaiset! Vähemmälläkin pingottamisella ravinnon suhteen selviää elämässä. Kirjoitan sitten minä tässä vaatimattomassa blogissani mitä tahansa ravitsemuksen ja terveyden ohjeita, täytyy muistaa yksi asia: Elämä on suuri lahja! Älä tuhlaa mahdollisuuttasi pilaamalla terveytesi. Nykyään on niin paljon paremmat mahdollisuudet elää terveellisemmin kuin 100 vuotta sitten, että mahdollisuuden käyttäminen hyväksi tuntuu pähkähullulta. Ei tuo Ville Ritola ollut mikään terveellisten elämäntapojen mallioppilas. Taisi hän välillä jopa ryypyn ottaa. Mutta yhden asian hän oli sisäistänyt: Liikunta on terveyden avain! Ja omat liikunnalliset lahjansa hän halusi katsoa loppuun saakka. Näin Ville Ritola kuvaa kovimpia harjoitusjaksojaan: "Kattos se on ku pohojalaanen innostuu, niin sitä ei pirätä mikään. Mä juaksin ja kävelin kuin hullu susi." Tuollainen hullun suden lailla harjoitteleva kestävyysjuoksija olisi mukava kokea vielä tänä päivänä.

Tällaisia ajatuksia herätti Ossi Viidan seikkaperäinen kirja Ville Ritolasta, Suden hetkiä (1997). Pitäisi varmaan valita kesälukemisensa tarkemmin. Tästä kirjasta tuli niin synkkä olo.