Vähäheikkilän Kustannus on julkaissut Jouni Kallioniemen mainion ravintokirjan 123 Sotavuosien ruokaohjetta. Sotavuosina 1939-1945 ruoasta oli pulaa Suomessa. Ruokaa laittavien kotiäitien kekseliäisyys pantiin lujille. Korttiannoksilla oli vaikea pärjätä ja välillä oli vaara, ett korttiannokset jäivät käyttämättä kun ruokatarvikkeita ei yksinkertaisesti ollut saatavana kaupoista. Nykyihmisen on vaikea kuvitella yltäkylläisyytensä keskellä tyhjiä kaupan elintarvikehyllyjä. Toimittaja Kallioniemen kirjaa lukiessa tuli mieleen, että pienempi tarjonta voisi toki nykyään olla pelastukseksi monelle suomalaiselle. Mieltä kiehtoi ajatus epäterveellisten ruokien saatavuuden hankaloittamisesta, esim. Kelloggsin sokerihuurrettuja muroja saisi vain tilaustuotteena ja tuotetta saadakseen pitäisi perustella miksi juuri tätä epäterveellistä muropakkausta tekee mieli! Kuka perustaa ensimmäisenä terveellisten ravintoaineiden osaston kauppoihin missä kuluttaja voisi tehdä järkeviä valintoja?
Hyvin harvalla oli sota-aikoina lihomiseen saakka syötävää. Haluaisin Kallioniemeä selvemmin nostaa esille perheenemäntien ehtymättömän kekseliäisyyden noina aikoina. Ajat olivat ankeat, mutta kekseliäisyyden takia syötiin varsin terveellistä ruokaa.
Lihaa löytyi kaupoista normaalisti vielä talvisodan aikana ja etenkin syksyllä 1940 kaupat pullistelivat lihaa. Karjanomistajat joutuivat nimittäin teurastamaan eläimiään tavanomaista runsaammin kesällä 1940 vallinneen kuivuuden aiheuttamasta rehupulasta johtuen. Lihojen tultua syödyksi siirryttiinkin sitten niukkuuteen ennen vuodenvaihdetta 1940-41. Niukkuuden aikoina lihaa oli todella vähän tarjolla kaupoissa, mutta ostokykyiset saattoivat käyttää hyväkseen mustan pörssin kauppaa ja mahdollisia sukulaissuhteitaan karjanomistajiin. Moniin kotitalouksiin hankittiin kotieläimiä, jotka tarpeeksi lihottuaan pantiin muitta mutkitta pataan perheen niukan ruokavalion jatkeeksi. Kotieläiminä pidettiin sikoja, kaneja ja kanoja jopa kaupunkioloissa. Eläimistä kelpasi syötäväksi lihan lisäksi arvokkaimmat sisäelimet ja luista saatiin maittava luusoppa jos muuta ei ollut tarjolla.
Kalaa syötiin runsaasti sota-aikana. Yksi hienoimpia asioita lihan niukkuudessa olikin kalan syönnin korostuminen. Liha pantiin kortille, mutta kalan kortille paneminen oli vaikea toteuttaa. Kaikkia järviämme ei millään olisi voinut valvoa. Rintamalla taisteli moni kalastaja ja kotirintamalla oli vain satunnaisesti kalastajia liikkeellä. Kalaa oli siksi epätasaisesti saatavilla ja kotiäitien säilömiskeinot nousivat kunniaan. Kun kalaa tuli kauppoihin sitä myös ostettiin ja syötiin runsaasti. Merikalaa ruvettiin säännöstelemään helmikuusta 1942 lähtien, mutta järvikalojen säännöstely ei koskaan toteutunut. Sotavuosina kelpasi omega-3-rasvojen arvokkaaksi lähteeksi jopa roskakalana tunnettu turska.
Perunasta oli pulaa. Vuoden 1941 perunasato oli erittäin huono ja kun seuraava talvi oli ankara, peruna lähestulkoon loppui Suomesta. Perunan loppuessa otettiin käyttöön lanttu. Lantun syöttäminen eläimille kiellettiin joulukuussa 1941 riittääkseen ihmisille ravinnoksi. Lantussahan ei ole mitään vikaa, se kelpaa mainiosti ihmisruoaksi.
Ihmisillä oli omia viljelyksiä asutuskeskuksissa missä viljeltiin juureksia. Puistoja raivattiin hyötykäyttöön ruokaa tarvitseville. Puistoista saatiin monelle perheelle pöytään pantavaksi kaikenlaista hyvää juuresta.
Sota-aikoina vihannekset tekivät rynnäkön suomalaisiin ruokapöytiin. Moni sellainen isäntä, joka oli vakuuttanut, että ”heiniä syödään hänen talossaan vain navetassa”, söi kotiäitien viekkauden takia vihanneksia suuria määriä lähes päivittäin. Kekseliäs kotiäiti sekoitti nämä luonnon arvokkaat antimet ruoan joukkoon. Isännän herkullisiksi kehumat lihapyörykät eivät sisältäneet kovinkaan paljon lihaa.
Sienet ja marjat otettiin tarkasti talteen. Luonnon omat antimet toivat tervetulleen lisän suomalaisten ruokavalioon. Tosin näiden hankinnassa oli oltava omatoiminen, sillä itsestään nämä metsiemme herkut eivät siirtyneet ruokapöytiin asti. Tuli kestämään lähes puoli vuosisataa ennen kuin laiskuuteen taipuvaiset suomalaiset keksivät pyytää virolaisia, venäläisiä ja vaikkapa vietnamilaisia apuun. Puutarhamarjojen sato oli erityisen kehno vuosina 1941-42. Suurissa asutuskeskuksissa suututtiin kun marjoja oli niin vähän tarjolla kaupoissa.
Leipäviljan säännöstely alkoi 15.5.1940. Leipäkortilla saatiin leipää erittäin järkevin perustein. Tuohon aikaan poliitikot olivat kekseliäitä ja järkeviä, nykyäänhän ainoastaan kekseliäisyys on kunniassa. Mitä raskaampaa työtä tehtiin, sitä enemmän sai ostaa leipää kortilla! Kevyttä konttorityötä tekevät pärjäsivät vähemmälläkin leivällä. Leipäviljan varastot olivat erittäin niukat. Pahimmillaan oltiin kevättalvella 1942 todella liemessä, sillä jakeluvarastot tyhjenivät lähes täysin. Tilanteesta selvittiin voimakkaalla säännöstelyllä, syömällä osittain siemenviljaa ja saamalla Ruotsista tilapäisapua.
Kananmunien säännöstely alkoi maaliskuussa 1941. Tuottajilta vietiin pakolla kaikki oman tarpeen ylittävät munat valtion keräilyliikkeisiin. Kananmunia pyrittiin saamaan ensi sijassa sairaille ja raskaana oleville naisille. Seuraavalla sijalla oli lapset. Mitään kehonrakentajia ei silloin ollut raakoja munia ahmimassa. Terveet ihmiset söivät kananmunia vain silloin jos niitä oli erityisen paljon tarjolla.
Maito ja ravintorasvat uhkasivat loppua ja kesän 1940 jälkeen rasvapula oli ilmeinen. Maito kerättiin tehostetusti talteen ja meijereiden kautta saatiin tarpeeksi rasvaa ennen muuta kasvaville pikkulapsille, raskaana oleville naisille ja imettäväisille äideille. Maitoa ja rasvaa sai muu väestöä vain jos sitä riitti.
Sokerin suhteen menee suu hymyyn ainakin minulta! Talvisodan alusta saakka jouduttiin tuontivaikeuksien takia säännöstelemään sokeria. Makeisten valmistus jouduttiin lopettamaan kesäkuussa 1943 ja virvoitusjuomiin ja mehuihin kiellettiin lisäämästä sokeria. Nyt kun Suomesta on lopetettu lähes koko makeisteollisuus, voitaisiin ihan hyvin lopettaa makeisten toimittaminen myyntiin. Sen sijaan voitaisiin pulskille lapsille ja aikuisille suositella makeannälkään kuivattuja hedelmiä. Tämä pelastaisi terveystilanteemme! Sota-aikoina käytettiin runsaasti keinotekoisia makeutusaineita.
Hedelmät pantiin 11.10.1940 täydelliseen takavarikkoon ja hyvin tarkkaan säännöstelyyn. Yksi kotirintaman kurjimpia asioita oli hedelmien vähyys, mutta onneksi tilanteesta selvittiin.
”Mäyräkoiria” ei kanniskeltu sota-aikoina. Olutkortin sai jos luopui tietystä määrästä leipäkortteja. Moni suomalainen oli sen verran älykäs, että olutta nautittiin todella vähän.
Kahvi joutui säännöstelyyn 29.10.1939 ja tätä jumalten juomaa ruvettiin valmistamaan kaikenlaisista korvikkeista. Maksukykyiset saattoivat kuitenkin hankkia vielä oikeaakin kahvia, mutta rahallakaan ei enää saanut kahvia Suomesta syyskuusta 1942 lähtien. Helmikuussa 1946 Turun satamaan saapui ensimmäinen tuontikahvia kuljettanut laiva. Suomi heräsi jälleen kahvintuoksuun!
Kommentoisin terveysvaikutuksia sota-aikoina sillä lailla, että Jouni Kallioniemen ilmoittama väestön laihtuminen 4,5 kg henkeä kohti oli jopa siunaukseksi. Lihavat laihtuivat ja normaalipainoiset pysyivät normaalipainoisina. Vakuuttavampaa näyttöä nykyaikojen turmiollisuudesta ei voi saada: Ruokaa on nykyään liikaa tarjolla ja sen hankinta on aivan liian vaivatonta!
Suosittelen lämpimästi Kallioniemen kirjan hankkimista! Kirjassa on useita oivallisia ruokareseptejä, joita en tässä käsitellyt lainkaan.
