Tutustuessaan vieraskieliseen kirjallisuuteen urheilijan ravintoasioissa, törmää tällaiseen kummalliselta kuulostavaan sanaan: ”Ergogenic”. Sillä tarkoitetaan sellaista kemiallista ainetta, harjoitusmenetelmää, mekaanista laitetta ym., jolla urheilija voi parantaa suoritustasoaan tai paremmin palautua urheilusuorituksestaan. Käsittelen tässä pitkähkössä selvityksessäni mistä suoritusta parantavissa menetelmissä on kyse. Kerron myös avoimesti millaisena minä näen huippu-urheilun tilan tällä hetkellä ja millaisena näiden aineiden keskellä urheilumenestystä havittelevalle urheilijalle todellisuus näyttäytyy. Kreiderin tutkijaryhmä on koonnut varsin laajan selvityksen ”kaikista” suoritusta parantavista valmisteista ja menetelmistä. Suosittelen tämän selvityksen lukemista:
Exercise & Sport Nutrition: A Balanced Perspective for Exercise Physiologists. Professionalization in Exercise Physiology Online July 14, 2003
Tätä työryhmän selvitystyötä on sittemmin täydennetty lukuisissa muissa yhteyksissä. Keskustelua käydään mm. siitä pitäisikö kaikkien suoritusta parantavien menetelmien käyttöä pitää vilppinä ja näin ollen ne pitäisi kieltää kokonaan urheilussa. Tämä lienee mahdoton tehtävä. Niin paljon näitä aineita käytetään ja valvonta olisi mahdotonta. Suoritusta parantavissa valmisteissa ja menetelmissä liikutaan lähellä mm. Mika Myllylän mainitsemaa ”harmaata aluetta”, joten on tärkeää varmistua siitä, että käytetty ”ergogenic aid” ei ole kielletty menetelmä urheilussa. Yhä nuorempien siirtyessä käyttämään suoritusta parantavia valmisteita ja menetelmiä, korostuu valistuksen tarve. Hieman pelottavalta vaikuttaa, että tuoreiden amerikkalaisten tutkimusten mukaan nuorten suosituimmat ”ergogeenit” ovat: anaboliset steroidit, steroidien esiasteet (esim. androstendioni ja DHEA), kasvuhormoni, kreatiini ja efedriinijohdannaiset. Anabolisten steroidien ja kreatiinin käyttöön liittyy lihaskasvun voimistuminen mutta aineet eivät ole riskittömiä. Steroidien esiasteiden, kasvuhormonin ja efedriinin tuomat lisähyödyt urheilijalle ovat edelleen kiistanalaisia asioita. Yksimielisyyttä sen sijaan esiintyy näiden aineiden elimistölle aiheutetuista riskeistä.
Kaikenlaisten aineiden käyttö ei ole mikään uusi ilmiö. Jo niin aikaisin kuin 776 ennen ajanlaskumme alkua kreikkalaisilla olympiatason urheilijoilla oli käytössä mm. kuivattuja viikunoita, erilaisia sieniuutteita ja strykniiniä. Tilannetta ei tietenkään voi verrata nykyhetkeen, johon on päästy askel askeleelta tieteessä tapahtuneiden edistysaskeleiden myötä. Hyvin tärkeänä pidetään vuotta 1889 kun tohtori Brown-Sequard ilmoitti tieteellisessä kokouksessa Pariisissa löytäneensä aineen, joka poistaa 72-vuotiaan potilaan kaikki vaivat. Hänellä oli tästä omakohtaista kokemusta, sillä hän kertoi itse ruiskuttaneensa itseensä koiran ja marsun kiveksistä valmistamaansa uutetta siinä uskossa, että se parantaisi hänen vaivansa ja hän saisi lisää voimaa. Tämä rohkea tiedemies ja hänen erikoinen esityksensä ei jäänyt tiedeyhteisöltä huomaamatta. Alkoi kuumeinen tutkimustyö ympäri maailmaa ja tohtori Brown-Sequardin ihme-uutteesta alkaa hormonien valtakausi vuonna 1905 ja suunnattomien ponnistelujen jälkeen eristettiin uutteesta sen tärkein ainesosa, testosteroni, vuonna 1935. Ei aikaakaan kun urheilijat löysivät nämä ihmeaineet. Ehkä ensimmäisenä testosteronin teho näkyi neuvostoliittolaisissa painonnostajissa 1950-luvulla. He olivat täysin ylivoimaisia ja heidän salaisten menetelmien paljastuttua, muut urheilijat seurasivat perässä. Hattu kourassa urheilujohtajat kävivät eri maiden tiedemiesten juttusilla, olisiko tarjolla jotain vielä parempaa. Olympialaiset ovat tulossa ja oman maan urheilijat ovat aivan surkeita verrattaessa neuvostoliittolaisiin. Yhdysvalloissa ei seisty tumput suorana. Siellä keksittiin testosteronia paljon tehokkaampi tuote, eli synteettinen anabolinen steroidi nimeltään Dianabol. Johan rupesi jenkkipojan raudat nousemaan! 1950-luku oli villiä aikaa laboratorioissa. Syntyi yksi ja toinen mukava, pieni steroidi ja kaikenlaiset piristeet valtasivat alaa. Urheilujohtajien ja urheilijoiden käsityskyky pimentyi siinä määrin, että käsitys jalosta urheilusta oli kaukana.
Ensimmäiset vakavasti otettavat yritykset kitkeä urheilusta epäoikeudenmukaisuudet (tässä vaiheessa terveyden näkökulma ei ollut vielä kovin paljon esillä!) alkoivat ja 1960-luvulla kansainvälinen Olympiakomitea kielsi steroidien käytön ja aloitti näiden aineiden testaamisen urheilijoilla. Kesti oman aikansa ennen kuin testaaminen saatiin käyntiin ja bioteknologinen laitekehitys sellaiseen jamaan, että testeihin voitiin luottaa ja tuloksia ei tarvitsisi odottaa tolkuttoman kauan. Voidaankin sanoa, että vasta 1980-luvulla steroidien testaaminen oli saavuttanut jonkinlaisen arvostuksen. Alkoi tulla raportteja positiivista testituloksista, urheilijoita saatiin kiinni dopingin käytöstä. Kiinnijääneitä oli 2% ja 50% välillä vähän riippuen siitä suoritettiinko testit yllättäen vaiko urheilijaa etukäteen tästä varoittaen. Tunnetuin seurauksin alkoi arvokisoissa yhä useampi huippu-urheilija jäämään kiinni dopingista. Esimerkiksi vuonna 1988 Soulissa vietiin kanadalaisten ylpeydeltä Ben Johnsonilta 100 m kultamitali hänen jäätyä kiinni dopingtestissä. Vuorenvarmasti loppukilpailussa oli myös muita dopinginkäyttäjiä, mutta Ben-poika jäi kiinni.
Vuonna 1994 tapahtui jotain aivan merkittävää suoritusta parantavien menetelmien suhteen. Nyt ei tullut markkinoille mitään ihmeainetta vaan ihme henkilöityi tohtori Goldmaniin. Hän teki olympiatason urheilijoille kaksi nerokasta kysymystä: 1) Jos sinulle tarjottaisiin kiellettyä suoritusta parantavaa ainetta, joka takaisi sinulle olympiamitalin ja sinua ei voitaisi saada kiinni aineiden käytöstä, käyttäisitkö tätä ainetta? Hämmästyttävää oli todeta, että 195 urheilijaa 198:sta vastasi myöntävästi! 2) Sitten kysyttiin ottaisitko kiellettyä suoritusta parantavaa ainetta jos et jäisi kiinni. Ainetta ottamalla voittaisit kaikki kilpailusi 5 seuraavan vuoden aikana, mutta siten kuolisit aineen aiheuttamiin sivuoireisiin? Istutteko tukevasti? Sillä nyt paljastan vastauksen: Yli 50% urheilijoista ilmoitti haluavansa kokeilla tuota ainetta!! Tämä on se syy miksi minä ja monet muut pitävät vuotta 1994 niin merkittävänä ajankohtana. Urheilijat ilmoittavat voittamisen olevan niin tärkeää, että sen edestä voi jopa uhrata elämänsä. Tunne siitä että on maailman paras on näin voimakas!
Nyt elämme vuotta 2006. Yhä edelleen urheilijoiden voittamisen himo on yhtä kova kuin vuonna 1994. Urheilijat tekevät mielettömän paljon työtä menestyksensä eteen. Tiedän monen urheilijan haluavan kokeilla rajojaan ilman suoritusta parantavia menetelmiä, mutta todennäköisesti yritys päättyy ainoastaan häntä itseään tyydyttävään ratkaisuun. Urheilulehden sivuilta hänen saavutuksiaan ei välttämättä löydä. Hän ei välttämättä saavuta stipendiurheilijan asemaa vaan pistää omaa rahaa likoon. Hän saattaa satunnaiselle urheilutoimittajalle tokaista että hän urheilee sen takia, että se on hieno harrastus. Mutta yksikään urheilujohtaja ei ole hänestä ylpeä, sillä hän on niin paljon perässä maailman kärkeä, että hänen pitäisi oikeastaan hävetä, että ei pysty parempaan. Minä olen tällaisesta urheilijasta erittäin ylpeä. Jos minä joskus rikastun (erittäin epätodennäköistä), tulen perustamaan rahaston josta puhtaat, jalon urheiluaatteen omaavat urheilijat voivat saada urheilijastipendejä. Heille asetan vain yhden ainoan kysymyksen: Jos minä lupaan sponsoroida sinua urheilu-urallasi, jotta sinun ei tarvitse juosta rahapalkintojen ja kyseenalaisin menetelmin hankitun kunnian perässä, lupaatko minulle että et käytä suoritusta parantavia aineita? Löytyisiköhän Suomen maasta urheiluaatteen sokaisemia stipendiaatteja? Onko sellaisia joiden kantti kestää kun ”naapurin poika” vuodessa tai kahdessa aloittaa armottoman harjoittelun ja yllättäen nousee maailmanluokan tähdeksi ja pääsee lehtien sivuille kertomaan miten mahtava urheilija hän onkaan?
Olen vuorenvarma, että monessa urheilijaperheessä eletään valtavien ristiriitojen keskellä. Vanhemmat seuraavat lapsensa urheilu-uraa ylpeyttä kokien, iloiten siitä että lapsi on mukavan harrastuksen parissa ja hän ei ole esim. potkimassa vanhoja mummoja kumoon kadulla tai varastamassa kaikkea mikä helposti lähtee irti tai tuikkaamassa taloja tuleen. Kuitenkin uskon, että he salaa toivovat, että heidän lapsensa ei sortuisi kiellettyjen dopingmenetelmien pariin. Ja jos sortuisikin, ettei hän vain jäisi kiinni aineiden käytöstä. Minä väitän, että houkutus sortua aineiden käyttäjäksi on suuri ja ainoastaan kaikkein suurimmat lahjakkuudet voivat saavuttaa urheiluhullun Suomen parhaan mahdollisen arvostuksen – rehellisesti.
Mutta nyt takaisin Kreiderin työryhmän suosituksiin. Hiilihydraattien suoritusta parantava ominaisuus on osoitettu useissa tutkimuksissa, mutta monen muun ravintoaineen tai menetelmän suhteen on runsaasti kiistanalaista tietoa tarjolla. Kreider neuvookin meitä sen takia vastaamaan näihin kysymyksiin ennen kuin aloitetaan valmisteen tai menetelmän käyttö:
1) Voiko se toimia edes teoriassa? Vastauksessa pitäisi huomioida, että moni valmiste tai menetelmä voi toimia hyvin teoriassa, mutta käytännön kokeilut voivat aiheuttaa pettymyksiä koska me ihmiset olemme niin erilaisia. Jos ergogeeninen tuote kumoaa vakiintuneet ravintotieteelliset teoriat kannattaa ehkä olla erityisen paljon varuillaan. Tuotteita ja menetelmiä markkinoitaessa tapahtuu usein ylilyöntejä. Toisaalta moni asiantuntija suhtautuu monesti liiankin kriittisesti ja ahdasmielisesti johonkin uuteen tuotteeseen tai menetelmään. Vakuuttava näyttö toimivuudesta usein kuitenkin kääntää tilanteen tämän suhteen myönteisemmäksi. Arvostakaamme puolueettomia, tarkkoja ja aikaa vieviä tutkimustöitä, sillä näin voidaan mm. estää vahingollisten aineitten ja menetelmien pääsyn laajempaan levitykseen.
2) Löytyykö tieteellistä näyttöä? Kannattaa esim. valmisteen käyttöohjeesta selvittää löytyykö valmisteesta tutkimusnäyttöä ja ovatko saavutetut tulokset ristiriidassa valmistajan antamien tietojen kanssa. Asiaan perehtymätön on suuren ongelman äärellä koska ei ole itsestään selvää, että asianomainen ymmärtää lukemaansa tutkimusraporttia oikein. Hänen voi olla vaikea etsiä koejärjestelyistä sellaisia asioita kuin esim.: oliko kokeessa riittävästi tutkittavia kohteita ja koehenkilöitä (tämä on suuri ongelma urheilijoita tutkittaessa!), oliko kyseessä kaksoissokkotutkimus (tämä on paras!), tutkittiinko aineistoa oikeilla tilastotieteellisillä menetelmillä (tämä vaatii asiaan omistautujalta näiden menetelmien hallintaa) ja julkaistiinko tutkimustulokset arvostetussa julkaisussa (kaikille lukijoille ei ole selvää mikä on arvostettu julkaisu ja tärkeimpien julkaisujen löytämiseksi täytyy nähdä hieman enempää vaivaa kuin kävellä lähimpään R-kioskiin!)? Ihannetilanteessa saavutetaan samat tulokset täsmälleen samoissa koejärjestelyissä jossakin muussa paikassa. Valitettavasti aika- ja rahapula estää suurimittaiset kaksoistutkimukset eri laboratorioiden kesken ja koejärjestelyt ovat lisätutkimuksissa valitettavan usein erilaiset koska tieteen luonteeseen kuuluu tutkia asioita monelta eri kantilta.
3) Onko se sallittu valmiste/menetelmä ja onko se turvallinen? Tämä on tärkeä kysymys, joka saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa urheilijan uran äkilliseen lopahtamiseen (dopingsyyte, vahingolliset terveysvaikutukset). Kannattaa tarkistaa löytyykö aine tai menetelmä Kiellettyjen aineiden listalta ja onko aineen/menetelmän raportoitu aiheuttaneen esim. ikäviä sivuoireita. Valitettavan usein aineen pitkäaikaiskäytöstä on huomattavan hatarat näytöt ja urheilija ottaa aina riskin ryhtyessään kokeilemaan jotakin laajassakin levityksessä olevaa valmistetta tai menetelmää.
Minua inspiroi kirjoittamaan tästä asiasta tämä erinomainen Calfeen ja Fadalen julkaisu: Popular Ergogenic Drugs and Supplements in Young Athletes (Pediatrics Vol. 117 No. 3 March 2006, pp. e577-e589)
